lauantai 13. joulukuuta 2008

Haluatko sä lapsia?

Puolivieras mies kysyi tänään haluanko lapsia. Vastasin, ettei koskaan ole ollut niin "etten haluaisi lapsia" mutta lapset ovat minulle kuuluneet perheeseen. Biologinen kelloni ei ole tikittänyt niin että olisin kokenut haluavani lapsen "hinnalla millä hyvänsä", vaan olen uskonut, että se aikaa tulee jos tulee.
Enemmän asiat ovat liittyneet henkiseen olemassa oloon. Se miten oma paikka löytyy muiden parien ja perheiden keskeltä, ja minkälaista on elää ulkopuolisena. Lapset ja lapsettomuus liittyy kaikkeen.
Jos minulla ei sattuisi olemaan au pair -kokemusta alla, en tiedä miten olisin osallistunut ystävieni raskauksiin ja lapsiin. Ilman 2,5 vuotta eri ikäisten lasten kanssa, minulla ei olisi mitään kokemusta lapsista ja arjesta lasten kanssa. Eihän se silti korvaa vanhemmuutta mutta on tuonut kokemusta vauvoista, kaksosista, ruokinnasta, päiväunista, yövalvomisista, ekaluokkalaisista, viidesluokkalaisista, uhmaikäisistä..jne. jne. Ehkä ilman tuota aikaa, en olisi millään tavalla osannut kommentoida valvomisia, sairauksia, oppimisia, tekemisiä tai kokemuksia. Minusta olisi tullut se jonka kanssa keskustellaan kun halutaan vähän happea ja jutella lapsiperheen ulkopuolisista asioista.
Pari viikkoa sitten tuli tilanne jolloin yksi parhaista ystävistäni kutsui minut pikkujoulun viettoon perheensä luokse. Vaikka näemme harvoin, on meillä läheinen suhde koko perheen kanssa, ja olisin todella paljon halunnut mennä; mutta. Paikalle tuli myös kolme muuta ystävätärtä perheineen, ja tuntui etten välttämättä selviytyisi "taas, jälleen kerran" siitä että "olen se ainut". Tiedän, että vika on minussa, eikä heissä. Kelpaisin varmasti heille sellaisena kuin olen mutta en ollut varma itsestäni. En tiennyt, että haluanko kokeilla kestävyyttäni näin joulun alla ja pimeänä vuoden aikana, joilloin asiat tuntuvat ehkä muutenkin hieman raskaimmalta. Enkä voinut kertoa "että en ehkä nyt pysty kokeilemaan tuleeko minulle todella ulkopuolinen ja surullinen olo siellä teidän keskellänne"; vai käykö niin ettei oma tilanteeni korostukaan teidän perheidenne keskellä, vaan vietämme hauskan viikonlopun "niin kuin silloin joskus ennen kuin kaikki olimme samassa tilanteessa". Pelastajaksi tulivat toisen ystävän kunniaksi järjestetyt 30-vuotisjuhlat, jotka olivat minusta aivan säädyllinen syy olla pois. En silti olisi halunnut, että ystävälleni jää sellainen tunne, että heidän juhlansa eivät ole niin tärkeät kuin muiden juhlat mutta ehkä nämä vain ovat niitä elämän karikoita, joissa täytyy luovia. Olen kuitenkin monet juhannukset, häät ja muut juhlat edustanut itseäni ja itsekseni, joten ehkä tämä vetäytyminen suotakoot.
Saattaa olla että vuoden ajan valon vähyys saa tunteet pintaan, tai sitten lähestyvät syntymäpäivät ja ajan kulun konkretisoituminen mutta huomaan että jossain taustalla kokonaiskuva etsii vielä muotoaan.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Kaikki hyvin

Viikot ovat hurahtaneet ohi nopeasti. On pitänyt kirjoittaa monta kertaa mutta välillä tuntuu että kirjoitettavaa on niin paljon ettei yhtä erillistä lausetta tule ulos. Silloin on parasta aloittaa pienistä palasista.
Munasolujen keräys sujuin helposti ja hyvin. Kipulääkitys vielä sopii minulle niin hyvin, että loppuolo olo auvoinen ja fiilis mahtava. Itse keräys toimenpiteenäkin sujui ihan hyvin. Eihän toimenpiteet koskaan ole huomaamattomia mutta tässä tapauksessa antaisin täydet pisteet lääkitykselle joka tehosi nopeasti ja teki keräyksestä hyvinkin siedettävää.
Munasoluja tuli vain seitsemän. Se on sääli, koska mielellään niitä olisi voinut tulla kahdellekin perheelle mutta toivotaan, että ne jotka saivat nämä seitsemän, pääsevät niillä toivottuun tulokseen. Saattaa myös olla, että pienemmällä munasolumäärällä, ja pienemmällä munasarjaturvotuksella myös itse pääsin hieman vähemmällä.
En ole vielä soittanut ja kysynyt miten on käynyt. Enkä vielä tiedä aionko edes soittaa. Toisaalta tuntuu, että osani on nyt tehty, ja loppu on sitten muiden käsissä. Toisaalta taas sitä on myös utelias ja toiveikas toisten puolesta.

maanantai 17. marraskuuta 2008

Ystävälleni

Jos voisin henkäistä yhdenkään
raskaan huokauksen puolestasi,
itkeä yhdenkään kyyneleen puolestasi,
kärsiä edes hetken surua ja ikävää puolestasi,
mikä sinua auttaisi ja lohduttaisi,
niin sen tekisin!
Mutta sydämessäni olen ajatuksin luonasi
ja pyydän sinulle apua, lohdutusta ja voimaa.
-Marleena Ansio
-

torstai 30. lokakuuta 2008

Nyt mennään

Vaatteet päälle ja klinikalle. Vointi on hyvä ja alavatsassa tuntuu vain nippa nappa siltä että ehkä ne munasarjat nyt saattavat sitten olla suuremmat kuin yleensä. Nyt vaan toivotaan että morfiini vaikuttaa, kaikki sujuu hyvin, ja että saattaja muistaa tulla.
Sen jälkeen kaikki jääkin muiden ihmisten huomaan.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Siinä se oli

Hyvänen aika! Piikitykset olivat tässä. Irrottamispiikin pistin juuri ja muistelin edellistä kertaa, jolloin itseasiassa hajotin koko ampullin, ja jouduin soittelemaan ympäripäivystäviä sairaaloita, jotta sain pistettyä itseeni jotain. Ei tämä nytkään aivan kivuttomasti mennyt. Onnistuin sentään rikkomaan nesteampullin sormiini. Eikö tätä kaikkea voisi tehdä tabletilla?
No, sirpaleet tuottavat onnea.
Huomenna on niin paljon ohjelmaa, ettei ehdi asiaa miettimään. Kaiken lisäksi huomaan olevani hieman väsynyt, joten energiaa ei jää ylimääräisten aivoitusten pyörittämiseen. Ehkä tulen purkamaan niitä tänne palstalle myöhemmin. Muistin juuri samalla, että perjantaiksi pitäisi hankkia saattaja. Klinikalta ei pääse ulos ilman sitä. En ole vielä ehtinyt/muistanut pyytää ketään. No yksityiskohdat ehtii, nyt on päälinjat suoritettu. Toivotaan parasta.

maanantai 27. lokakuuta 2008

Etenee

Projekti etenee niin nopeasti, että tuskin ehtii edes blogia päivittää. Ja blogin tarkoitushan oli osaltaan auttaa vielä vähän pohtimaan omaa lapsettomuutta tai perheettömyyttä, siltä varalta että myöhemmin iskee jokin elämän shokki. Tai ennakoiden sitä että pohdittavaa tulisi, olisi ollut joku vastaus jo valmiina. Mutta eihän tässä mitään ole ehtinyt.
Tänään kävin taas ultrassa ja siellä ne solut kasvoivat. Punktiopäivä on perjantaina, ja sitten vaan levätään seuraava päivä. Vointi on ollut hyvä. Tänään aamuna ensimmäistä kertaa tuntui että ehkä munasarjat ovat olemassa.
Olen puhunut asiasta melko vapaasti. Ensimmäisellä kerralla tuntui, että "onkohan kyseessä henkilökohtainen asia, josta ei oikein voi puhua" mutta nyt tuntuu että
Mutta nyt tuntuu että koko luovuttamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Ei siis niin, että etteikö asia olisi tärkeä, tai että se olisi täysin läpihuuto-juttu, vaan pikemminkin niin että minusta on täysin luonnollista puhua siitä. En ole asiaa mitenkään mainostanut, tai edes kertonut töissä mutta ihmisille jotka ovat arjessa mukana olen asiasta kertonut, jos se on tullut eteen.
Olin varautunut juoksemaan tällä viikolla cooperin ja osallitumaan maratonkouluun. Lääkäri katsoi minua pitkään klinikalla, ja sanoi etten minä todellakaan nyt mitään coopperia voisi juosta. Yritin vielä kysellä, että onko se vain hankalaa(koska se ei mielestäni haittaisi), vai onko siinä myös jotain riskipuolia. Hän sanoi että todellakin se nyt vain ei ole järkevää, ja nauroin lähtiessäni, ja lupasin olla juoksematta. Harmitti, koska tämä on ainut mahdollisuuteni päästä koko ryhmään mutta ehkä tämä projekti vaatii nyt koko sitoutumisen. Samalla peruuntui myös lauantainen tennis, jota olemme yrittäneet sopia ystäväni kanssa monta kuukautta. Yksi tennisvuoro ei kuullosta ulkopuoliselta varmastikaan miltään mutta asioita saa lokasahtamaan paikoilleen harvoin, ja se olisi ollut minulle tärkeää. Siitäkin ajattelen että "ehkä tämä nyt kuuluu tähän".

tiistai 21. lokakuuta 2008

Ensimmäinen pisto

Kun asiat sitten tapahtuvat, ne tapahtuvat vauhdilla. Koska kuukautiseni alkoivat muutamia päiviä aikaisemmin, piti klinikalle kiirehtiä. Sain ajan toiselta lääkäriltä, jolla en ollut aiemmin ollut. Se ei haitannut , koska uskoisin että klinikalla olevat lääkärit tekevät päivittäin suhteellisen samoja asioita, eivätkä minun munasarjani ole niin ihmeelliset, että vain yksi tietty lääkäri pystyisi niitä tulkitsemaan. Mutta hoitaja saattoi ehdottaa asiaa siksi varovasti, että monelle lääkärin vaihto saattaa olla kynnyskysymys, kun on tottunut jo siihen "omaan."
Väestöklinikalla hoito ja tapaamiset ovat olleet aina miellyttäviä. Toisaalta se johtuu varmaan siitä, että olen luovuttaja, eikä minua haluta säikäyttää pois, toisaalta joskus julkisella puolella ns. palvelu on ollut törkeää. Sekä suorituksena heikkotasoista, että henkisesti alaluokkaista. Ehkä siksikin Väestöklinikalle oli helppo mennä uudelleen kun viime kerrasta jäi niin myönteinen kuva.
Eipä muuta kuin ultraan ja solujen mitattiin olevan 7,5 mm. Piikityksen sain aloittaa heti tänään. Ensimmäinen tsekkaus on lauantaina. Öööh..eikö lauantaisin luovutuksessa pidetä lepopäivää..? Olin ajatellut mennä ajoissa kirjamessuille..nooh.. jos vaikka käy niin että tästä suuremmasta annostuksesta johtuen solut paisuvat niin että ovat jo ylisuuria lauantaina, niin hyvähän se on että joku ne katsoo.
Ohi mennen ajattelin tänään, että onko minusta nyt oikeasti tulossa loppuelämäksi lapseton nainen. Ei synnyttänyt . Huomasin, etten tiennyt. En tiennyt, että olikohan minusta itseasiassa tullut jo.

perjantai 17. lokakuuta 2008

Ensi viikolla alkaa

Ensi viikon tiistaina olen menossa hakemaan lääkitystäni sekä käymään testeissä. Tänä aamuna yritin hämärästi muistella että "mitäs testejä ne olikaan" mutta muistaakseni hepatiitti ja HIV -verikokeet. Eipä silti, että olisin missään eksoottisissa paikoissa reissaillut tai että olisin altistunut hiville mutta hyvähän se on että nekin on testattu. Toisaalta kun on käynyt nyt säännöllisesti luovuttamassa verta, niin kai sielläkin olisi tullut ilmi jos jotain suurempaa häikkää olisi.
Fiilis on edelleen ihan hyvä. Saa nähdä miten käy kun annostusta lisätään viime kerrasta. Tuleeko sivuoireita tai tehoaako suurempi annos niin, että munasoluja tulee oikein urakalla. Vaikuttaakohan ikäni, vai olenko kenties jopa entistä kestävämpi? Ystävälleni kävi niin että hän ylistimuloitui, ja joutui keräyksen jälkeen sairaalaan. Se ei ehkä olisi aivan toivelistalla mutta ehkä riskitkin on hyvä käydä mielessä läpi kun asioihin ryhtyy. 

maanantai 6. lokakuuta 2008

Klinikalla käymässä

Käynti Väestöliitossa sujui hyvin. Uutta oli tällä kertaa että prosessi on luovuttajalle lyhyempi. Nenäsumute on jätetty pois, ja hormonit hoidetaan piikityksellä. Tosin se taitaa olla jossain vaiheessa kaksi piikkiä päivässä. Mutta lyhyempi on parempi, koska aikatauluttaminen oli nostaa pulssia viimeksi. Hommaa ei halua pilata unohtamalla tai muulla sössimisellä, ja viikko kaupalla kellon tuijottamista, on tyyppisilleni ihmiselle hieman stressaavaa.
Piikitykset alkavat parin viikon päästä, ja munasolujen keräys lienee joskus marraskuussa.
Uutta itselleni oli myös se tieto, että munasoluja voisi luovuttaa tutuille. Esim. sisaruussuhteissa tätä on tehty. Samoin ns. ristiinluovutus on ollut itselleni vieras termi koska en ole paljon netissä surffaillut aiheen tiimoilta. Olisinkin ihan hyvin voinut tarjoutua jollekin tutulle pariskunnalle ns. ristiinluovuttajaksi, jos olisin tarpeesta tiennyt. Tämä on myös seikka miksi olisi hienoa tai hyvä jos asiasta voisi/haluttaisiin puhua enemmän. " Ai hei, te ootte jonossa, no kuulkaa, mä voin kyllä tulla luovuttamaan munasoluja teidän ristiinluovuttajana, niin pääsette prosessissa nopeammin eteenpäin".
Lääkäri kysyi myös että onko oma elämäntilanteeni sama. Ja hymyillen myönsin, että kyllä, edelleen samassa tilanteessa ollaan, itsellisenä naisena. Hän myös varovasti kysyi, ettei siis raskaus ole itselleni ajankohtaista. Sanoin, että itselleni raskaus ja lapsi, kuuluu parisuhteeseen. En näe itseäni yksin lapsen kanssa, vaan oma lapseni tarvitsisi myös toisen vanhemman. Mutta myönnän kyllä että hyvin tallentui kovalevylle kun lääkäri sanoi että onhan sulla vielä aikaa mutta ei nyt enää niin hirveästi. Ja se on totta. Pian 36 -vuotiaana sitä aikaa ei ole. Ja osa ajasta mikä on ollut, on myös mennyt, eikä sitä saa takaisin.
Kivaa päivässä oli myös kahdelta ystävältä tulleet tekstarit. Toinen on tulossa myös luovuttamaan, ehkä jopa samoihin aikoihin, ja toinen käy omaa prosessiaan läpi eri roolissa. Munasolukisassa en taida pärjätä huippusijoituksille, vaikka annostustani kuulemma lisätäänkin. Ainakin viimeksi kehoni oli hieman säästeliäs solutuotannossa mutta pidetään peukkuja, että jos tällä kertaa isompi annostus ruiskusta tepsisi.

sunnuntai 5. lokakuuta 2008

Startti lähenee

Huomenna on ensimmänen käynti ja haastattelu Väestöliitossa. Paikka tuttu mutta edellisestä käynnistä on jo vuosia, joten vähän tuntuu kuin menisi vanhaan tuttuun mutta vähän vieraaseen paikkaan. Saa nähdä miten käy. Jatkammeko eteenpäin vai tuleeko mutkia matkaan jostain syystä mitä en ole ajatellutkaan. On kuitenkin kiva mennä.

torstai 2. lokakuuta 2008

Entä jos ne lapset tapaavat?

Tässä maanantaita odotellessa ja välillä asioita miettiessä putkahti mieleen äitini kysymys, että "mitä jos ne luovutetut solut - sisarukset tapaavat, eivätkä tiedä toisistaan?"
Ihan viisas kysymys sinänsä. Mietinkin miksi hän oli asiasta kuullessaan niin hiljaa eikä varsinaisesti kommentoinut mitään. En ensin osannut sanoa mitään muuta kuin että " no se on epätodennäköistä koska luovutetut munasolut saa todennäköisimmin vain yksi perhe".
Sitten myöhemmin ajattelin, että tässä maassa ja maailmassa on triljoonia lapsia joiden vanhemmista ei tiedetä. Jopa lapset joista luullaan tiedettävän molemmat vanhemmat, niin toinen vanhemmista voikin olla muu, joten näin ollen hyvin moni voi tavata tietämättään puolisisaruksensa. Joku osuus kai tässä elämässä on kohtalollakin, vai miksi sitä nyt kutsutaankaan.
Ymmärrän kyllä kysymyksen. Ymmärrän kaikki kysymykset jotka aiheen ympärillä liikkuu, ja niitä pitää kysyä. Kysymykset antavat mahdollisuuden vastauksiin. Samalla ne laajentavat omaa ajatusmaailmaan. En itse ollut ajatellut tuolta puolta ollenkaan. En ollut myös varautunut siihenkään ajatukseen että eräällä keskustelupalstalla luovutusmunan saanut äiti mietti miten ei olekaan kivaa kun lapsella on vain isänsä geenit. Olin äimistynyt! Luulin, että prosessi olisi ollut niin pitkä, että siinä vaiheessa olisi jo käynyt läpi omat tuntemuksensa, ja ajatellut onko se itselle se vaihtoehto mitä haluaa. Jos käyttää jonkun toisen munasolua, itse synnyttämällään, omalla lapsella on kyllä silti "vain" isänsä perimä. Se ei muutu siitä raskauden aikana mihinkään. Onneksi Väestöliitossa muistutettiin, keskustelupalstojen olevan kuitenkin hyvin pienen porukan forumin, ja saavan turhan ison roolin kun etsii aiheesta tietoa. Mutta tietenkään asia ei ole niin mustavalkoinen. Eihän kaikkia asioita käydä läpi vain päättämällä ja tietyssä järjestyksessä. Ei omia tunteitaan ja ajatuksiaan voi päättää etukäteen, ja on varauduttava ajatukseen, että yllätyksiä saattaa tulla.

tiistai 30. syyskuuta 2008

Soluja vai geenejä vai mitä?

Ensimmäisellä kerralla Väestöklinikalla kysyttiin useammankin kerran, että miltä ajatus tuntuu. Siis luovuttaminen, ja että luovuttamistani soluista saattaa syntyä joillekin lapsi tai useampi. Sitä kysyttiin isona kysymyksenä. En halunnut vaikuttaa pinnalliselta ja suhtauduin kysymykseen vakavasti mutta vastaus oli helppo ja selkeä. Se ei siitä muuttunut. Minulle se oli ookoo.
Eilen ennen nukahtamistani, tajusin myöskin enemmän sanoina, mitä itse tunnen. "Minä" olen syntynyt kahden ihmisen soluista, jotka puolestaan ovat syntyneet kahden ihmisen soluista, jotka taas ovat... jne. Enhän minä itseäni luovuta tai minäminä -geenejäni, vaan soluja jotka ovat yhdistelmä monien, ja sitä ennen monien ihmisten geenejä. Sen lisäksi näihin soluihin yhdistetään vielä saajan perheen toisen osapuolen geenejä. Tästä yhdistelmästä saattaa alkaa raskaus, mutta minä olen osuuteni jo siinä vaiheessa tehnyt, ja sen jälkeen loppu on kohtalon käsissä.
Toinen kysymys, mitä nyt varmasti painotetaan on luovuttajan henkilöllisyystietojen luovuttaminen lapselle hänen täytettyään 18, mikäli hän haluaa. Sekin on puolestani ookoo. Juttelin tästä ystäväni kanssa, joka myös luovuttanut munasoluja, ja tuijotimme toisiamme silmät ympyräisinä kun tajusimme, että olisimme n. 100 vuotiaita, näiden lasten ollessa täysi-ikäisiä. Uskomme kummatkin, että siinä vaiheessa olemme jo nähneet elämää sen verran, ettei haittaisi juoda vaikka teekupillista geeniperimää etsivän nuoren kanssa. Äiti ja isä ovat lapselle ne, jotka ovat heidän vanhempiaan. Solusta kasvaneelle lapselle se olisi enemmänkin uteliaisuuden tyydyttämistä. Näin minä sen itseni kohdalla ajattelen.
Voi myös olla, ettei lapsi koe sen olevan tärkeää. Myös yhteiskunta muuttuu hitaasti. Yksinhuoltajuus ei ole niin ihmeellistä kuin vuosikymmeniä sitten, uudisperheissä on hyvinkin monimutkaisia yhdistelmiä, ja myös samaa sukupuolta oleviin perheisiin suhtaudutaan avoimemmin.
Tietyllä tasolla ymmärrän vain "tiedon tarpeen". En itse tuntenut isääni. Hän kuoli ennen kuin ehdimme tapaamaan, ja etenkin kasvaessa olisi halunnut tietää enemmän siitä toisesta. Se on minusta luonnollista uteliaisuutta.

sunnuntai 28. syyskuuta 2008

Rakkaus ja suru

Katselen Ylen ykköseltä keskoslapsi -dokumenttia. Vanhemmat joutuivat tekemään hirveän päätöksen vauvansa hoidon lopettamisesta. Ohjelmaa ei voi katsoa itkemättä. Olen itse myös keskoslapsi, synnyin kaksi kuukautta enne laskettua aikaa, ja vietin ensimmäisen kuukauteni Tyksissä keskoskaapissa mutta olin jo kaksi kiloinen ja selvisin.
Rakkauteen liittyy paljon pelkoa, surua ja huolta. Mitä enemmän jotakin rakastaa, sitä enemmän se saattaa elämän varrella tuottaa tuskaa. Onneksi myös iloa ja täyttymystä.

keskiviikko 24. syyskuuta 2008

Kevyttä odottelua

Tässä vaiheessa projektia ei malttaisi odottaa. Se on hieman hullunkuristakin koska varsinaisesti tässähän itselle se epämiellyttävin vaihe on edessä. Mutta tietysti kun päätös on tehty, ja aika on varattu haluaa aloittaa. Prosessissahan ei ole mitään varsinaista huippukohtaa. Verenluovutuksessa sentään odottaa appelsiinimehua ja pullaa. Täytyisikin ehdottaa Väestöliittoon kehitysehdotuksena, että luovuttajalle tarjottaisiin ennen lähtöä pullakahvit. :)
Viimeksi ei tullut minkäänlaisia sivuoireita, tai en ainakaan havainnut niitä. Välillä tuntuu, että kroppani on tosi kestävä. Ehkä toisaalta myös pääni. Siedin hormonihoitoa oikein hyvin, eikä mikään vaihe tökkinyt. Vointi, olo ja fiilis oli koko ajan hyvä.
Pistäminen sujui viimeksi helposti kynäneulalla. "Niks naks" ja se oli siinä. Onneksi en ole neulakammoinen. Olisi ollut todella vaivalloista käydä jossakin pistätyttämässä itseään. Hankalampaa oli aikatauluttaa koko elämä hetkeksi niin että muisti pysyä tarkassa aikataulussa. Muutenkin kaikki sujui, niin että jäi hyvä mieli. Väestöliitossa kaikki olivat ystävällisiä ja hoito oli huipputasoa. Kun on projektissa yksin, niin ehkä silloin vielä enemmän arvostaa sitä että toiset ottavat huomioon, koska mahdollisista kommunikaatio tökkäyksistä, tai muistakaan asioista ei voi keskustella kenenkään kanssa.

lauantai 20. syyskuuta 2008

Munasolun irtoaminen

Selatessani nettiä aivan muussa yhteydessä osui silmiini otsikko "munasolun irtoaminen kuvattu".
Tältä se siis näyttää. Ei kovinkaan kiehtovaa, sanoisin. Näin maallikon silmin siis. :)

perjantai 19. syyskuuta 2008

Puhelu ystävän kanssa

Keskustelin ystäväni kanssa eilen puhelimessa kaksi tuntia. Emme olleet nähneet tai soitelleet vähän aikaan. Aiheesta olemme jutelleet kevyesti. Osasyynä se että ei halua aiheuttaa toiselle pahaa mieltä, eikä ole aivan varma haluaako toinen puhua. Meillä Suomessa on tapana antaa lähimmäisille vähän liikaakin tilaa.
Mutta viime vuosi opetti, että jos on asioita joita haluaa sanoa, niin ne kannattaa ottaa puheeksi, koska voi olla että jostakin syystä toista tilaisuutta ei enää tule. Kahden menetyksen kautta opin myös paremmin kohtaamaan ihmisiä. Kun sanat eivät riitä, kannattaa olla vain läsnä. Usein se voi riittää tai edes helpottaa vähän. On pienenpi paha tulla torjutuksi kuin jättää osallistumatta toisen elämään hienotunteisuuttaan.
Puhuimme siis hoidoista. Itselleni oli tullut sellainen olo että halusin kysyä miten heillä sujuu, koska emme olleet nähneet, enkä tiennyt missä mennään. Aiemmin ehkä olisin odottanut, että jos toinen itse haluaisi kertoa. Nyt halusin kysyä, koska
Itselle oli helpottavaa sanoa ääneen, miten ihmettelee sitä ettei kukaan omista ystävistä kysy että "miltä tuntuu olla tuon ikäinen, lapseton ja perheetön". Johtuuko se siitä, etten ole itse puhunut aiheesta, ja vai siitä ettei aiheesta uskalleta kysyä, vai että muun hässäkän keskellä asia ei vain ole tullut mieleen?
Olen itsekin ollut mukana melko usean ystävän raskaudessa. Niin pitääkin. Ja olen halunnutkin olla. Ja haluan tulevaisuudessakin olla. Uuden ihmisen syntymä on mielestäni ällistyttävä ihme. Haluan että ystäväni voivat hyvin, ja että heidän lapsensa ovat terveitä, ja että heidän perheensä voivat hyvin.
Mutta harvoina hetkinä voi tuntea myös kateutta. Kateutta siitä, että toiset ovat löytäneet oman elämänkumppaninsa ja ovat perustaneet perheen. Elämähän on epäreilua. Kaikki eivät saa kaikkea, ja toiset vähemmän kuin toiset. Asiat jakaantuvat myös terveydellisesti epätasaisesti. Toisilla onnea on enemmän kuin toisilla. Mutta aiheesta pitäisi voida keskustella enemmän. Migreenipotilaan on helppo töissä valittaa päänsärkyään, ja toisten osallistua ja sympata mutta lapsettomuuteen osallistuminen on kaikille vaikeampaa.

Lisää palasia

Nyt kun olen alkanut ajattelemaan aihetta, ja yleensäkin miksi kirjoitan tätä blogia, alkaa yksittäisiä palasia muotoutumaan. Miten ne sitten liittyvät yhteen, sitä en vielä tiedä.
Ensimmäisestä luovutuksestani taitaa olla jo yli kolme vuotta. Silloin olin ehkä henkisestikin eri ikäinen. Sen ikäisenä itsenäni en ajatellut sen enempää itseäni ja elämäntilannettani. Minä "nyt vain olin perheetön ja lapseton" mutta silti kelpoinen munasolujen luovutukseen. Toisaalta, saattaa olla että ns. itsellinen luovuttaja koetaan myös turvallisemmaksi, ettei prosessin aikana tule parisuhde ongelmia, jos vaikka suhteen toinen ei tunnekaan ajatusta omakseen.
Tällä kertaa olen jo vanhempi, ja ehkä "siinä iässä" jolloin ensimmäisen lapsen pitäisi olla n. kuusi vuotias ja toisen kolme. Näinä vuosina voisin tehdä "vielä sen yhden". Jonka jälkeen voisin olla tyytyväinen perheeseeni, odottaa, että nuorinmaiseni kasvaa isoksi, ja nauttia sen jälkeen eläkkeellä lapsenlapsista. Nyt, 35 -vuotiaana, minulle ei ole sitä ensimmäistäkään, eikä toista. Ei myöskään siis sitä iltatähteä.
Ajatus ei ole minulle tietenkään kokonaan vieras. En ole yhtäkkiä herännyt todellisuuteen ja huomannut, että näin on käynyt. Mutta en ole sitä koskaan purkanutkaan. En ole puhunut siitä kenenkään kanssa, eikä siitä ole kukaan minulta kysynytkään.

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Taustaa

Itse asiassa kaikki alkoi jo kolmisen vuotta sitten. Näin iltamyöhäisellä Punaisen langan -ohjelman, jossa toinen sisar oli toiminut sijaissynnyttäjänä toiselle. Ohjelmassa myös tämä toinen, kohtunsa menettänyt sisar kertoi siitä, miltä oli tuntunut kun menetti kohtunsa, ja samalla mahdollisuuden olla äiti. Se oli hänelle kaikki mitä hänellä oli. Hän halusi olla äiti. Äitiys oli se mitä varten hän oli syntynyt. Ei tietysti pelkästään, mutta se merkitsi hänen elämänsä kiinnekohtaa. Itkin kun katsoin tuota ohjelmaa. Tunsin vahvasti, että jos pystyn antamaan jollekin mahdollisuuden tulla kokonaiseksi, ja täyttää unelmansa, niin miksi en tekisi sitä toiselle. Jos minulla on kerrankin elämässäni mahdollisuus tehdä pyytettömästi jotakin, mikä ilmeisesti saajallee merkitsee hyvin paljon.
Seuraavana päivänä katsoin netistä mitä munasolujen luovuttaminen. En ollut asiaa aiemmin miettinyt mutta jostakin olin saanut käsityksen, että pitäisi olla synnyttänyt. Tätä vaatimusta ei ole. Terveydenhoidon ammattilaiset ajattelevat, että se saattaa vain mahdollisesti olla henkisesti luovuttajalle helpompaa. Olisikin mielenkiintoista tietää ovatko luovuttajat pääsääntöisesti naisia joilla on lapsia, vai onko joukossa myös paljon meitä lapsettomia.
Mutta nyt olen tekemässä luovutuksen toista ja viimeistä kertaa.

Siitä se sitten lähti

Aamulla soitin työpaikalta Väestöliittoon. Niin kuin aina, siellä vastasi erittäin ystävällinen ääni. Pettymyksekseni en tavoittanut hoitajaa vaan jätin soittopyynnön. Tuttu terveydenhoitaja oli hakenut jo paperini valmiiksi ja aavistanut asiani. Juttelimme lyhyesti perusasioista, jotka puoleltani tuntuivat olevan selvät, ja sovimme tapaamisajan. Kahden viikon päästä maanantaina kävisin lääkärin luona haastattelussa ja silloin selviäisi miten, mitä ja milloin. Eihän sekään ole koskaan varmaa, kelpaako luovuttajaksi.