Terveisiä pitkästä aikaa

Hei lukijani,
Huomaan, että tänne löytää edelleen piipahtelijoita. Tiedoksi
myös, että kommentit tulevat kyllä minulle perille, ja kiitos myös
kaikille kauniista sanoista, vaikka itselläni on aivan rehellisesti sellainen
olo että "eihän tässä nyt mitään". Mutta nyt kun olen tällä palstalla,
ja tiedän, että tälläkin hetkellä on monia jotka odottavat lahjasolua,
niin voin vaan kannustaa luovuttamaan niitä jotka asiaa ajattelevat. Itselle
on jäänyt kokemuksesta vain pelkkää hyvää sanottavaa.
Valoa ja hyvää mieltä teille kaikille!

Niinhän siinä sitten kävi

Iltapäivällä hoitaja soitti klinikalta ja kertoi, että munasoluistani on alkanut raskaus. Huomasin ilahtuneeni positiivisesti, muiden puolesta. Toivon koko sydämestäni, että perheellä menee loppukin hyvin ja pääsevät taistelemaan huoneen siivoamisesta kaikkitietävän murrosikäisen kanssa. Paljon onnea matkallenne.

Vastausta odotellessa

Otin puhelimen käteen.. Lupasivat väestöliitolta palavat pian. Tunnin sisällä saan kuulla miten on käynyt..

Hieman myöhemmin

Huomasin kävijäseurannasta, että viikottain täälläkin piipahtaa kävijöitä ja muutama rivi kulumisia.
Aikaa on kulunut, enkä ole tullut soittaneeksi Väestöliittoon, ja kysyneeksi alkoiko raskaus. Olen miettinyt että voisin sen tehdä mutta huomaan, että se unohtuu, ja alitajuntaisesti mietinkin että olisikohan kielteinen vastaus kuitenkin pettymys. Toisaalta se ei tunnu siltä, ja edelleen on ajatus siitä, että sitä vain tekee oman osansa, antaa mahdollisuuden johonkin, ja loppu onkin sitten jo muiden ihmisten huomassa. Mutta koska sitä toivoo kaikille tarinoille onnellisia loppuja, niin tietysti sitä toivoo myös omalta osaltaan vaikuttaneen johonkin niin että se vaikka vaikuttaisi lopullisesti lopputulokseenkin.

Haluatko sä lapsia?

Puolivieras mies kysyi tänään haluanko lapsia. Vastasin, ettei koskaan ole ollut niin "etten haluaisi lapsia" mutta lapset ovat minulle kuuluneet perheeseen. Biologinen kelloni ei ole tikittänyt niin että olisin kokenut haluavani lapsen "hinnalla millä hyvänsä", vaan olen uskonut, että se aikaa tulee jos tulee.
Enemmän asiat ovat liittyneet henkiseen olemassa oloon. Se miten oma paikka löytyy muiden parien ja perheiden keskeltä, ja minkälaista on elää ulkopuolisena. Lapset ja lapsettomuus liittyy kaikkeen.
Jos minulla ei sattuisi olemaan au pair -kokemusta alla, en tiedä miten olisin osallistunut ystävieni raskauksiin ja lapsiin. Ilman 2,5 vuotta eri ikäisten lasten kanssa, minulla ei olisi mitään kokemusta lapsista ja arjesta lasten kanssa. Eihän se silti korvaa vanhemmuutta mutta on tuonut kokemusta vauvoista, kaksosista, ruokinnasta, päiväunista, yövalvomisista, ekaluokkalaisista, viidesluokkalaisista, uhmaikäisistä..jne. jne. Ehkä ilman tuota aikaa, en olisi millään tavalla osannut kommentoida valvomisia, sairauksia, oppimisia, tekemisiä tai kokemuksia. Minusta olisi tullut se jonka kanssa keskustellaan kun halutaan vähän happea ja jutella lapsiperheen ulkopuolisista asioista.
Pari viikkoa sitten tuli tilanne jolloin yksi parhaista ystävistäni kutsui minut pikkujoulun viettoon perheensä luokse. Vaikka näemme harvoin, on meillä läheinen suhde koko perheen kanssa, ja olisin todella paljon halunnut mennä; mutta. Paikalle tuli myös kolme muuta ystävätärtä perheineen, ja tuntui etten välttämättä selviytyisi "taas, jälleen kerran" siitä että "olen se ainut". Tiedän, että vika on minussa, eikä heissä. Kelpaisin varmasti heille sellaisena kuin olen mutta en ollut varma itsestäni. En tiennyt, että haluanko kokeilla kestävyyttäni näin joulun alla ja pimeänä vuoden aikana, joilloin asiat tuntuvat ehkä muutenkin hieman raskaimmalta. Enkä voinut kertoa "että en ehkä nyt pysty kokeilemaan tuleeko minulle todella ulkopuolinen ja surullinen olo siellä teidän keskellänne"; vai käykö niin ettei oma tilanteeni korostukaan teidän perheidenne keskellä, vaan vietämme hauskan viikonlopun "niin kuin silloin joskus ennen kuin kaikki olimme samassa tilanteessa". Pelastajaksi tulivat toisen ystävän kunniaksi järjestetyt 30-vuotisjuhlat, jotka olivat minusta aivan säädyllinen syy olla pois. En silti olisi halunnut, että ystävälleni jää sellainen tunne, että heidän juhlansa eivät ole niin tärkeät kuin muiden juhlat mutta ehkä nämä vain ovat niitä elämän karikoita, joissa täytyy luovia. Olen kuitenkin monet juhannukset, häät ja muut juhlat edustanut itseäni ja itsekseni, joten ehkä tämä vetäytyminen suotakoot.
Saattaa olla että vuoden ajan valon vähyys saa tunteet pintaan, tai sitten lähestyvät syntymäpäivät ja ajan kulun konkretisoituminen mutta huomaan että jossain taustalla kokonaiskuva etsii vielä muotoaan.

Kaikki hyvin

Viikot ovat hurahtaneet ohi nopeasti. On pitänyt kirjoittaa monta kertaa mutta välillä tuntuu että kirjoitettavaa on niin paljon ettei yhtä erillistä lausetta tule ulos. Silloin on parasta aloittaa pienistä palasista.
Munasolujen keräys sujuin helposti ja hyvin. Kipulääkitys vielä sopii minulle niin hyvin, että loppuolo olo auvoinen ja fiilis mahtava. Itse keräys toimenpiteenäkin sujui ihan hyvin. Eihän toimenpiteet koskaan ole huomaamattomia mutta tässä tapauksessa antaisin täydet pisteet lääkitykselle joka tehosi nopeasti ja teki keräyksestä hyvinkin siedettävää.
Munasoluja tuli vain seitsemän. Se on sääli, koska mielellään niitä olisi voinut tulla kahdellekin perheelle mutta toivotaan, että ne jotka saivat nämä seitsemän, pääsevät niillä toivottuun tulokseen. Saattaa myös olla, että pienemmällä munasolumäärällä, ja pienemmällä munasarjaturvotuksella myös itse pääsin hieman vähemmällä.
En ole vielä soittanut ja kysynyt miten on käynyt. Enkä vielä tiedä aionko edes soittaa. Toisaalta tuntuu, että osani on nyt tehty, ja loppu on sitten muiden käsissä. Toisaalta taas sitä on myös utelias ja toiveikas toisten puolesta.

Ystävälleni

Jos voisin henkäistä yhdenkään
raskaan huokauksen puolestasi,
itkeä yhdenkään kyyneleen puolestasi,
kärsiä edes hetken surua ja ikävää puolestasi,
mikä sinua auttaisi ja lohduttaisi,
niin sen tekisin!
Mutta sydämessäni olen ajatuksin luonasi
ja pyydän sinulle apua, lohdutusta ja voimaa.
-Marleena Ansio

-