Entä jos ne lapset tapaavat?

Tässä maanantaita odotellessa ja välillä asioita miettiessä putkahti mieleen äitini kysymys, että "mitä jos ne luovutetut solut - sisarukset tapaavat, eivätkä tiedä toisistaan?"
Ihan viisas kysymys sinänsä. Mietinkin miksi hän oli asiasta kuullessaan niin hiljaa eikä varsinaisesti kommentoinut mitään. En ensin osannut sanoa mitään muuta kuin että " no se on epätodennäköistä koska luovutetut munasolut saa todennäköisimmin vain yksi perhe".
Sitten myöhemmin ajattelin, että tässä maassa ja maailmassa on triljoonia lapsia joiden vanhemmista ei tiedetä. Jopa lapset joista luullaan tiedettävän molemmat vanhemmat, niin toinen vanhemmista voikin olla muu, joten näin ollen hyvin moni voi tavata tietämättään puolisisaruksensa. Joku osuus kai tässä elämässä on kohtalollakin, vai miksi sitä nyt kutsutaankaan.
Ymmärrän kyllä kysymyksen. Ymmärrän kaikki kysymykset jotka aiheen ympärillä liikkuu, ja niitä pitää kysyä. Kysymykset antavat mahdollisuuden vastauksiin. Samalla ne laajentavat omaa ajatusmaailmaan. En itse ollut ajatellut tuolta puolta ollenkaan. En ollut myös varautunut siihenkään ajatukseen että eräällä keskustelupalstalla luovutusmunan saanut äiti mietti miten ei olekaan kivaa kun lapsella on vain isänsä geenit. Olin äimistynyt! Luulin, että prosessi olisi ollut niin pitkä, että siinä vaiheessa olisi jo käynyt läpi omat tuntemuksensa, ja ajatellut onko se itselle se vaihtoehto mitä haluaa. Jos käyttää jonkun toisen munasolua, itse synnyttämällään, omalla lapsella on kyllä silti "vain" isänsä perimä. Se ei muutu siitä raskauden aikana mihinkään. Onneksi Väestöliitossa muistutettiin, keskustelupalstojen olevan kuitenkin hyvin pienen porukan forumin, ja saavan turhan ison roolin kun etsii aiheesta tietoa. Mutta tietenkään asia ei ole niin mustavalkoinen. Eihän kaikkia asioita käydä läpi vain päättämällä ja tietyssä järjestyksessä. Ei omia tunteitaan ja ajatuksiaan voi päättää etukäteen, ja on varauduttava ajatukseen, että yllätyksiä saattaa tulla.