Ensimmäisellä kerralla Väestöklinikalla kysyttiin useammankin kerran, että miltä ajatus tuntuu. Siis luovuttaminen, ja että luovuttamistani soluista saattaa syntyä joillekin lapsi tai useampi. Sitä kysyttiin isona kysymyksenä. En halunnut vaikuttaa pinnalliselta ja suhtauduin kysymykseen vakavasti mutta vastaus oli helppo ja selkeä. Se ei siitä muuttunut. Minulle se oli ookoo.
Eilen ennen nukahtamistani, tajusin myöskin enemmän sanoina, mitä itse tunnen. "Minä" olen syntynyt kahden ihmisen soluista, jotka puolestaan ovat syntyneet kahden ihmisen soluista, jotka taas ovat... jne. Enhän minä itseäni luovuta tai minäminä -geenejäni, vaan soluja jotka ovat yhdistelmä monien, ja sitä ennen monien ihmisten geenejä. Sen lisäksi näihin soluihin yhdistetään vielä saajan perheen toisen osapuolen geenejä. Tästä yhdistelmästä saattaa alkaa raskaus, mutta minä olen osuuteni jo siinä vaiheessa tehnyt, ja sen jälkeen loppu on kohtalon käsissä.
Toinen kysymys, mitä nyt varmasti painotetaan on luovuttajan henkilöllisyystietojen luovuttaminen lapselle hänen täytettyään 18, mikäli hän haluaa. Sekin on puolestani ookoo. Juttelin tästä ystäväni kanssa, joka myös luovuttanut munasoluja, ja tuijotimme toisiamme silmät ympyräisinä kun tajusimme, että olisimme n. 100 vuotiaita, näiden lasten ollessa täysi-ikäisiä. Uskomme kummatkin, että siinä vaiheessa olemme jo nähneet elämää sen verran, ettei haittaisi juoda vaikka teekupillista geeniperimää etsivän nuoren kanssa. Äiti ja isä ovat lapselle ne, jotka ovat heidän vanhempiaan. Solusta kasvaneelle lapselle se olisi enemmänkin uteliaisuuden tyydyttämistä. Näin minä sen itseni kohdalla ajattelen.
Voi myös olla, ettei lapsi koe sen olevan tärkeää. Myös yhteiskunta muuttuu hitaasti. Yksinhuoltajuus ei ole niin ihmeellistä kuin vuosikymmeniä sitten, uudisperheissä on hyvinkin monimutkaisia yhdistelmiä, ja myös samaa sukupuolta oleviin perheisiin suhtaudutaan avoimemmin.
Tietyllä tasolla ymmärrän vain "tiedon tarpeen". En itse tuntenut isääni. Hän kuoli ennen kuin ehdimme tapaamaan, ja etenkin kasvaessa olisi halunnut tietää enemmän siitä toisesta. Se on minusta luonnollista uteliaisuutta.
Blogini on siirtynyt osoitteeseen
15 vuotta sitten
2 kommenttia:
Mielenkiintoisia ajatuksia. Itse asun Tanskassa, ja täällä on kaikki lahjasolut anonyymeja. Olenkin miettinyt että jos joudumme käyttämään luovutettua spermaa, niin jääköhän lapsellemme jotenkin "vajaavainen" olo? Mutta tuskin... Enemmän ajattelen että tulee meille sitten tavalla tai toisella lapsi, niin on sitten maailman kaivatuin ja rakastetuin!
Olen itsekin miettinyt luovuttaisinko munasoluja. Tahtoisin myöskin auttaa niitä joilla on vielä hankalampi tilanne kuin meillä. Mutta viime hoidon 13:sta munasolusta jakaantui vain 2, joten kaikki pienet toivonsirpaleet joudutaan pitämään itsellämme. Mutta ehkä sitten joskus minäkin... Toivottavasti!
En usko, että jää vajaavaista oloa. Lapsuus on paljon muuta kuin geenit ja kromosomit.
Rakastetusta lapsesta kasvaa rakastava aikuinen. Täytyy muistaa, että samaan aikaan kun itse helposti ajattelee että "kaikki muut" ovat niitä "normaaleita" niin näissä normaaleissa perheissä tapahtuu kaikenlaista, joka on hyvin erilaista mitä kuvittelemme. Joten pitää luottaa siihen, että se ikioma on ihan yhtä hyvä, ja tietysti parempi kuin toisten ikioma. :)
Tuokin on todella hienoa, että osaat ajatella niitä joilla on vielä hankalampi tilanne ja miettiä vielä luovuttamista, vaikka itsekin olet joutunut kulkemaan mutkaisempaa polkua.
Minäkin lähetän täältä paljon toivoa! :)
Lähetä kommentti