Soluja vai geenejä vai mitä?

Ensimmäisellä kerralla Väestöklinikalla kysyttiin useammankin kerran, että miltä ajatus tuntuu. Siis luovuttaminen, ja että luovuttamistani soluista saattaa syntyä joillekin lapsi tai useampi. Sitä kysyttiin isona kysymyksenä. En halunnut vaikuttaa pinnalliselta ja suhtauduin kysymykseen vakavasti mutta vastaus oli helppo ja selkeä. Se ei siitä muuttunut. Minulle se oli ookoo.
Eilen ennen nukahtamistani, tajusin myöskin enemmän sanoina, mitä itse tunnen. "Minä" olen syntynyt kahden ihmisen soluista, jotka puolestaan ovat syntyneet kahden ihmisen soluista, jotka taas ovat... jne. Enhän minä itseäni luovuta tai minäminä -geenejäni, vaan soluja jotka ovat yhdistelmä monien, ja sitä ennen monien ihmisten geenejä. Sen lisäksi näihin soluihin yhdistetään vielä saajan perheen toisen osapuolen geenejä. Tästä yhdistelmästä saattaa alkaa raskaus, mutta minä olen osuuteni jo siinä vaiheessa tehnyt, ja sen jälkeen loppu on kohtalon käsissä.
Toinen kysymys, mitä nyt varmasti painotetaan on luovuttajan henkilöllisyystietojen luovuttaminen lapselle hänen täytettyään 18, mikäli hän haluaa. Sekin on puolestani ookoo. Juttelin tästä ystäväni kanssa, joka myös luovuttanut munasoluja, ja tuijotimme toisiamme silmät ympyräisinä kun tajusimme, että olisimme n. 100 vuotiaita, näiden lasten ollessa täysi-ikäisiä. Uskomme kummatkin, että siinä vaiheessa olemme jo nähneet elämää sen verran, ettei haittaisi juoda vaikka teekupillista geeniperimää etsivän nuoren kanssa. Äiti ja isä ovat lapselle ne, jotka ovat heidän vanhempiaan. Solusta kasvaneelle lapselle se olisi enemmänkin uteliaisuuden tyydyttämistä. Näin minä sen itseni kohdalla ajattelen.
Voi myös olla, ettei lapsi koe sen olevan tärkeää. Myös yhteiskunta muuttuu hitaasti. Yksinhuoltajuus ei ole niin ihmeellistä kuin vuosikymmeniä sitten, uudisperheissä on hyvinkin monimutkaisia yhdistelmiä, ja myös samaa sukupuolta oleviin perheisiin suhtaudutaan avoimemmin.
Tietyllä tasolla ymmärrän vain "tiedon tarpeen". En itse tuntenut isääni. Hän kuoli ennen kuin ehdimme tapaamaan, ja etenkin kasvaessa olisi halunnut tietää enemmän siitä toisesta. Se on minusta luonnollista uteliaisuutta.

Rakkaus ja suru

Katselen Ylen ykköseltä keskoslapsi -dokumenttia. Vanhemmat joutuivat tekemään hirveän päätöksen vauvansa hoidon lopettamisesta. Ohjelmaa ei voi katsoa itkemättä. Olen itse myös keskoslapsi, synnyin kaksi kuukautta enne laskettua aikaa, ja vietin ensimmäisen kuukauteni Tyksissä keskoskaapissa mutta olin jo kaksi kiloinen ja selvisin.
Rakkauteen liittyy paljon pelkoa, surua ja huolta. Mitä enemmän jotakin rakastaa, sitä enemmän se saattaa elämän varrella tuottaa tuskaa. Onneksi myös iloa ja täyttymystä.

Kevyttä odottelua

Tässä vaiheessa projektia ei malttaisi odottaa. Se on hieman hullunkuristakin koska varsinaisesti tässähän itselle se epämiellyttävin vaihe on edessä. Mutta tietysti kun päätös on tehty, ja aika on varattu haluaa aloittaa. Prosessissahan ei ole mitään varsinaista huippukohtaa. Verenluovutuksessa sentään odottaa appelsiinimehua ja pullaa. Täytyisikin ehdottaa Väestöliittoon kehitysehdotuksena, että luovuttajalle tarjottaisiin ennen lähtöä pullakahvit. :)
Viimeksi ei tullut minkäänlaisia sivuoireita, tai en ainakaan havainnut niitä. Välillä tuntuu, että kroppani on tosi kestävä. Ehkä toisaalta myös pääni. Siedin hormonihoitoa oikein hyvin, eikä mikään vaihe tökkinyt. Vointi, olo ja fiilis oli koko ajan hyvä.
Pistäminen sujui viimeksi helposti kynäneulalla. "Niks naks" ja se oli siinä. Onneksi en ole neulakammoinen. Olisi ollut todella vaivalloista käydä jossakin pistätyttämässä itseään. Hankalampaa oli aikatauluttaa koko elämä hetkeksi niin että muisti pysyä tarkassa aikataulussa. Muutenkin kaikki sujui, niin että jäi hyvä mieli. Väestöliitossa kaikki olivat ystävällisiä ja hoito oli huipputasoa. Kun on projektissa yksin, niin ehkä silloin vielä enemmän arvostaa sitä että toiset ottavat huomioon, koska mahdollisista kommunikaatio tökkäyksistä, tai muistakaan asioista ei voi keskustella kenenkään kanssa.

Munasolun irtoaminen

Selatessani nettiä aivan muussa yhteydessä osui silmiini otsikko "munasolun irtoaminen kuvattu".
Tältä se siis näyttää. Ei kovinkaan kiehtovaa, sanoisin. Näin maallikon silmin siis. :)

Puhelu ystävän kanssa

Keskustelin ystäväni kanssa eilen puhelimessa kaksi tuntia. Emme olleet nähneet tai soitelleet vähän aikaan. Aiheesta olemme jutelleet kevyesti. Osasyynä se että ei halua aiheuttaa toiselle pahaa mieltä, eikä ole aivan varma haluaako toinen puhua. Meillä Suomessa on tapana antaa lähimmäisille vähän liikaakin tilaa.
Mutta viime vuosi opetti, että jos on asioita joita haluaa sanoa, niin ne kannattaa ottaa puheeksi, koska voi olla että jostakin syystä toista tilaisuutta ei enää tule. Kahden menetyksen kautta opin myös paremmin kohtaamaan ihmisiä. Kun sanat eivät riitä, kannattaa olla vain läsnä. Usein se voi riittää tai edes helpottaa vähän. On pienenpi paha tulla torjutuksi kuin jättää osallistumatta toisen elämään hienotunteisuuttaan.
Puhuimme siis hoidoista. Itselleni oli tullut sellainen olo että halusin kysyä miten heillä sujuu, koska emme olleet nähneet, enkä tiennyt missä mennään. Aiemmin ehkä olisin odottanut, että jos toinen itse haluaisi kertoa. Nyt halusin kysyä, koska
Itselle oli helpottavaa sanoa ääneen, miten ihmettelee sitä ettei kukaan omista ystävistä kysy että "miltä tuntuu olla tuon ikäinen, lapseton ja perheetön". Johtuuko se siitä, etten ole itse puhunut aiheesta, ja vai siitä ettei aiheesta uskalleta kysyä, vai että muun hässäkän keskellä asia ei vain ole tullut mieleen?
Olen itsekin ollut mukana melko usean ystävän raskaudessa. Niin pitääkin. Ja olen halunnutkin olla. Ja haluan tulevaisuudessakin olla. Uuden ihmisen syntymä on mielestäni ällistyttävä ihme. Haluan että ystäväni voivat hyvin, ja että heidän lapsensa ovat terveitä, ja että heidän perheensä voivat hyvin.
Mutta harvoina hetkinä voi tuntea myös kateutta. Kateutta siitä, että toiset ovat löytäneet oman elämänkumppaninsa ja ovat perustaneet perheen. Elämähän on epäreilua. Kaikki eivät saa kaikkea, ja toiset vähemmän kuin toiset. Asiat jakaantuvat myös terveydellisesti epätasaisesti. Toisilla onnea on enemmän kuin toisilla. Mutta aiheesta pitäisi voida keskustella enemmän. Migreenipotilaan on helppo töissä valittaa päänsärkyään, ja toisten osallistua ja sympata mutta lapsettomuuteen osallistuminen on kaikille vaikeampaa.

Lisää palasia

Nyt kun olen alkanut ajattelemaan aihetta, ja yleensäkin miksi kirjoitan tätä blogia, alkaa yksittäisiä palasia muotoutumaan. Miten ne sitten liittyvät yhteen, sitä en vielä tiedä.
Ensimmäisestä luovutuksestani taitaa olla jo yli kolme vuotta. Silloin olin ehkä henkisestikin eri ikäinen. Sen ikäisenä itsenäni en ajatellut sen enempää itseäni ja elämäntilannettani. Minä "nyt vain olin perheetön ja lapseton" mutta silti kelpoinen munasolujen luovutukseen. Toisaalta, saattaa olla että ns. itsellinen luovuttaja koetaan myös turvallisemmaksi, ettei prosessin aikana tule parisuhde ongelmia, jos vaikka suhteen toinen ei tunnekaan ajatusta omakseen.
Tällä kertaa olen jo vanhempi, ja ehkä "siinä iässä" jolloin ensimmäisen lapsen pitäisi olla n. kuusi vuotias ja toisen kolme. Näinä vuosina voisin tehdä "vielä sen yhden". Jonka jälkeen voisin olla tyytyväinen perheeseeni, odottaa, että nuorinmaiseni kasvaa isoksi, ja nauttia sen jälkeen eläkkeellä lapsenlapsista. Nyt, 35 -vuotiaana, minulle ei ole sitä ensimmäistäkään, eikä toista. Ei myöskään siis sitä iltatähteä.
Ajatus ei ole minulle tietenkään kokonaan vieras. En ole yhtäkkiä herännyt todellisuuteen ja huomannut, että näin on käynyt. Mutta en ole sitä koskaan purkanutkaan. En ole puhunut siitä kenenkään kanssa, eikä siitä ole kukaan minulta kysynytkään.

Taustaa

Itse asiassa kaikki alkoi jo kolmisen vuotta sitten. Näin iltamyöhäisellä Punaisen langan -ohjelman, jossa toinen sisar oli toiminut sijaissynnyttäjänä toiselle. Ohjelmassa myös tämä toinen, kohtunsa menettänyt sisar kertoi siitä, miltä oli tuntunut kun menetti kohtunsa, ja samalla mahdollisuuden olla äiti. Se oli hänelle kaikki mitä hänellä oli. Hän halusi olla äiti. Äitiys oli se mitä varten hän oli syntynyt. Ei tietysti pelkästään, mutta se merkitsi hänen elämänsä kiinnekohtaa. Itkin kun katsoin tuota ohjelmaa. Tunsin vahvasti, että jos pystyn antamaan jollekin mahdollisuuden tulla kokonaiseksi, ja täyttää unelmansa, niin miksi en tekisi sitä toiselle. Jos minulla on kerrankin elämässäni mahdollisuus tehdä pyytettömästi jotakin, mikä ilmeisesti saajallee merkitsee hyvin paljon.
Seuraavana päivänä katsoin netistä mitä munasolujen luovuttaminen. En ollut asiaa aiemmin miettinyt mutta jostakin olin saanut käsityksen, että pitäisi olla synnyttänyt. Tätä vaatimusta ei ole. Terveydenhoidon ammattilaiset ajattelevat, että se saattaa vain mahdollisesti olla henkisesti luovuttajalle helpompaa. Olisikin mielenkiintoista tietää ovatko luovuttajat pääsääntöisesti naisia joilla on lapsia, vai onko joukossa myös paljon meitä lapsettomia.
Mutta nyt olen tekemässä luovutuksen toista ja viimeistä kertaa.

Siitä se sitten lähti

Aamulla soitin työpaikalta Väestöliittoon. Niin kuin aina, siellä vastasi erittäin ystävällinen ääni. Pettymyksekseni en tavoittanut hoitajaa vaan jätin soittopyynnön. Tuttu terveydenhoitaja oli hakenut jo paperini valmiiksi ja aavistanut asiani. Juttelimme lyhyesti perusasioista, jotka puoleltani tuntuivat olevan selvät, ja sovimme tapaamisajan. Kahden viikon päästä maanantaina kävisin lääkärin luona haastattelussa ja silloin selviäisi miten, mitä ja milloin. Eihän sekään ole koskaan varmaa, kelpaako luovuttajaksi.