Lisää palasia

Nyt kun olen alkanut ajattelemaan aihetta, ja yleensäkin miksi kirjoitan tätä blogia, alkaa yksittäisiä palasia muotoutumaan. Miten ne sitten liittyvät yhteen, sitä en vielä tiedä.
Ensimmäisestä luovutuksestani taitaa olla jo yli kolme vuotta. Silloin olin ehkä henkisestikin eri ikäinen. Sen ikäisenä itsenäni en ajatellut sen enempää itseäni ja elämäntilannettani. Minä "nyt vain olin perheetön ja lapseton" mutta silti kelpoinen munasolujen luovutukseen. Toisaalta, saattaa olla että ns. itsellinen luovuttaja koetaan myös turvallisemmaksi, ettei prosessin aikana tule parisuhde ongelmia, jos vaikka suhteen toinen ei tunnekaan ajatusta omakseen.
Tällä kertaa olen jo vanhempi, ja ehkä "siinä iässä" jolloin ensimmäisen lapsen pitäisi olla n. kuusi vuotias ja toisen kolme. Näinä vuosina voisin tehdä "vielä sen yhden". Jonka jälkeen voisin olla tyytyväinen perheeseeni, odottaa, että nuorinmaiseni kasvaa isoksi, ja nauttia sen jälkeen eläkkeellä lapsenlapsista. Nyt, 35 -vuotiaana, minulle ei ole sitä ensimmäistäkään, eikä toista. Ei myöskään siis sitä iltatähteä.
Ajatus ei ole minulle tietenkään kokonaan vieras. En ole yhtäkkiä herännyt todellisuuteen ja huomannut, että näin on käynyt. Mutta en ole sitä koskaan purkanutkaan. En ole puhunut siitä kenenkään kanssa, eikä siitä ole kukaan minulta kysynytkään.